Vaikka vuodenkierron pimein hetki ohitettiin, saamme vielä hetken kokea tuota mustan ja valkoisen väliin sekoittuvaa talven harmautta. Oleminenkin saattaa vielä tuntua harmaalta puurtamiselta, mutta se voi olla myös hyvin hienovaraisten sävyjen löytämistä siitä vähästä valosta, jota kahden pimeän väliin tiivistyvä harmaus voi tuottaa.
Kuitenkin monet harmaaseen liitetyt mielikuvat kertovat tylsyydestä, pysähtyneisyydestä, masennuksesta ja lohduttomuudesta. Sen yllätyksetön tavallisuus ei tunnu tarjoavan mitään erityisen hyvää tai pysyviä ratkaisuja. Epämääräisyydet, toistuvat kompromissit ja likaiseksi luokiteltujen toimintojen kanssa pelaaminen, yhdistetään niin ikään tuolle kyseenalaiselle harmaalle alueelle, ehkä paheksuttaviksi, mutta osin myös työnnettäviksi näkymättömiin. Harmaata väriä pidetäänkin eräänlaisena välitilana.
Harmaa väriaistimus tapahtuu, kun kohteesta tuleva valovoima pääsee vaikuttamaan tasapuolisesti kaikkiin verkkokalvon valoherkkiin näkösoluihin. Näin talvella varsinkin aamujen ja iltojen siniset hetket tarjoavat näkymän laskeutumisesta tuohon harmauteen, sillä juuri sinne päivän viimeiset astraalin siniharmaat heijastukset tuntuvat katoavan ja sieltä aamun ensimmäiset säteet syntyvät, kuin tyhjyydestä, välitilasta, kaiken summasta. Harmaalla värillä ei ole tiettyä spektrin aallonpituutta ja siksi se itse asiassa luetaan värittömiin sävyihin.
Harmaudessa aika tuntuu pysähtyvän. Se ei kiiruhda vaan antaa aikaa ja tilaa, odottamatta tiettyä vastinetta ajan käytölle. Harmaa on hiljaista vahvuutta, joka näkyy kiven pinnassa, graniitin harmaudessa, jonka läpi yritämme itsepäisine tarpeinemme tunkeutua. Harmaan henkii ikiaikaista viisautta mm. kelottuneiden honkien uurteissa. Ajan patinoima harmaa puu on todiste kestävyydestä ja oman kasvupaikan täyttämisestä, siinä olemisesta. Vaikka ajan tuulet ovat huojuttaneet ja purreet puuhun omat merkkinsä, se ikääntyy arvokkaasti ja itsetietoisesti. Harmaat mökit peltojen laitamilla ja järvien rannoilla huokuivat tuota samaa rauhallista ja vakaata voimaa. Se on kuin perusta, johon voi vetäytyä kokemaan ajatonta hiljaisuutta tai hakemaan turvaa.
Harmaa onkin sekoitus kaikkea, niin maan kuin taivaan elementtejä. Elementtejä, joista luodaan ja voimistutaan uudelleen. Harmaa alue on anonyymi paikka vetää henkeä ja koota hetkeksi hajonnutta minuutta jälleen kasaan. Harmaalla alueella voidaan tietoisesti olla pois kontrollista, säädöksien ja vaatimuksien ulkopuolella, mutta tällöin tarvitaan erityistä vastuuntuntoa, jottei sorru väärinkäytöksiin tavoittelemalla omaa etua muiden kustannuksella. Kaikista väreistä harmaa on kuitenkin yksi anteeksiantavimmista. Se tarjoaa aina uuden mahdollisuuden, uuden ponnistuspinnan. Kun on aika olla, voimaantua ja levätä, mikä tahansa tilanne voidaan pysäyttää kompromissiin tietäen, että se on vain hetken keskeytys, välietappi matkalla pidemmälle, johonkin vielä täydellistyneempään. Harmaa antaa riittävyyden tähän hetkeen. Se itsessään on lupaus olemisen riittävyydestä juuri tällaisena ja tässä. Se sallii keskeneräisyyden ja pyhittää voimaantumiseen tarvittavan levon.
Harmaan valo on pehmeää ja utuista, parantavaa virtausta joka hidastaa ja rauhoittaa. Se ei häikäise tai lupaa mitään, mutta voi rajattomassa voimassaan antaa kaiken tarvittavan. Harmaa voi kanavoida rauhoittavan vaikutuksensa mm. hermostoon ja tyynnyttää mieltä vaatimusten ja velvoitteiden täyttämästä stressistä. Elämä ei saisi olla pelkkää ongelman ratkaisua. Harmaat aivosolutkin tarvitsevat palautumista kiireestä ja keskittymistä vaativista arjen tehtävistä.
Pimeyden ei tarvitse olla synkkyyttä tai harmaan lohdutonta. Itse asiassa nuo molemmat sävyt edustavat valontuojia, sen esiinsaattajia, koska ne tarjoavat tarvittavan kontrastin valon ilmentymiselle, sen ymmärtämiselle. Valon hienoimmat ja sävyt saattavat piillä juuri tuossa harmaan ja pimeän rajapinnalla, tuikkivina tähtinä, vaimennettuina välähdyksinä pimeyden reunoilla, ajatusten ja tunteiden syvyyksissä, johon vuodenajan magneettinen voima kuin itsestään pyrkii vetämään ja hiljentämään kiireistä ihmistä.
Pysähtymisen ja tietynlaisen antautumisen sanomaa toi hetki sitten ohitettu talvipäivänseisauskin. Se alleviivasi auringon uudelleen syntymää ja valon voimaa joka on jälleen vahvistumassa. Harmaalla alueella olemme dualististen vastakkaisuuksien, valon ja pimeän välissä, ollen niitä molempia ja välillä olematta kumpaakaan. Kuitenkin talvipäivänseisauksesta alkanut vuosineljännes oli kuin kiitoslahja pimeydelle, jota löytyy niin sisällämme kuin ulkopuoleltamme. Se on myös siunaus sille valolle, joka haluaa todistaa katoamattoman olemassaolonsa meissä ja tuo valintojemme kautta laajenevan tarkoituksensa tähän maailmaan.
Siis kiitos hämärän harmaus, että annat tilaa, etkä pakota valitsemaan määräaikojen puitteissa, vaan luot taustan johon voi suojautua kiireisen arjen terävimmiltä särmiltä. Avaat tilan väistää, ei sivulle tai syrjään, vaan kaiken keskelle ja pysyä silti huomaamattomana tarkkailijana. Luot tilan, jossa voin vetää henkeä ja olla jotain sellaista, mikä ei vaadi tai odota mitään itseltä tai muilta. Harmaudessa voin ja saan olla näkymätön juuri sen hetken, kun itse haluan.
Maya-astrologi Esa Hyppönen
