Tzolkinin keskuskanavajakson päättävä Planetaarinen Aurinko aloittaa tzolkinvuoden 130 päivää kestävän feminiinisesti latautuneen puolikkaan.
Keskustan sulkeutuessa sydämen toiveiden toteutus alkaa saada yhä enemmän itsetietoista voimaa taakseen. Mutta millaiseen voimaan se on
kohdistumassa?
Auringon luoma mielikuva itsestä voi joskus pukeutua ehdolliseen rakkauteen jota sävyttävät ennalta määritellyt odotukset ja tuomitseminen. Tällaisista lähtökohdista omistautumiselle ei ole helppo löytää oikeita säätöjä ja eteneminen saattaa kariutua liialliseen yrittämiseen tai loputtomaan ”sitten kun” odotusleikkiin. Myös riittämättömyyden tunne voi työntää lonkeroitaan ajatuksiin ja yrittää vesittää tahdon taistella tärkeiksi miellettyjen asioiden puolesta. Vaikka käytännön realiteetit ja sydämen toiveet päällisin puoli näyttäisivätkin ottavan mittaa toisistaan, on ne mahdollista saada myös toimimaan rintarinnan.
Itseluottamusta vahvistava aurinko on vakaa ja kärsivällinen. Aika on sen puolella ja sitä se koettaan meillekin muistuttaa. Se opastaa rakentamaan varmuutta pienistä yksinkertaisista perusasioista ja totuuksista, joiden juuret voivat kummuta vanhakantaisista perinteistä, joista ehkä on jo kertaalleen otettu etäisyyttä ovet paukkuen. Silti paluu asioiden alkujuurille voi olla nyt toimivin keino löytää asioiden vaatima järki ja tunne, se tasapainoisempi voiman sensitiivisyys, jolla olemisen mielekkyys saadaan elämän muuttuvissa rakenteissa jälleen tunnistettavaksi.
Aurinko paistaa tasapuolisesti kaikille täyttäen väsymättä tehtäväänsä elämän edellytysten ylläpitäjänä. Se ei erottele tai vaadi mitään mutta antaa kaiken läsnäolevan voimansa vaikuttaa pilvisimpinäkin päivinä. Auringon lataamana ihanteet ja samaistumisen kohteet tulevat pinnemmalle jotta niiden vaikutusta oman identiteetin ilmentämiseen voi tunnustella. Palvelevat ne oman todellisen minäkuvan esiintuloa? Millä tasolla itselle ja muille asetetut vaatimukset on viety? Hyväksymisen ja sallimisen taidon harjoittelulle on löydettävissä uusia tasoja ja kehityskohteita, ja usein ne paljastuvat hämmästyttävän läheltä.
Kuluva viikko ja ajanjakson sukellus yhä vallitsevampaan matriarkaalisuuteen vie kohti sunnuntaina vietettävää äitienpäivää. Sanaa äiti ei suotta ole useamman kerran äänestetty kielemme kauneimmaksi sanaksi. Kysymys tässä tuskin on pelkästä ääniasusta, vaan sanan tuottaman soinnin värähtelystä, siitä kuinka se äidinkielemme kautta resonoi olemuksessamme. Tuo värähtely kantaa ajatonta lupausta elämän kantavuudesta ja äitimaan tarjoamasta kasvualustasta valolle. Vanhan intiaaniviisauden mukaan tuo valo, suuri Manitou, monistaa itseään äitimaan ravitsemana ja loistaa valoaan takaisin tuottamansa sadon kautta. Siksi maata ei useimpien alkuperäiskansojen mielestä voi kukaan omistaa tai omia itselleen, yhtä vähän kuin aurinkoa tai toista ihmistä. Saman auringon alla olemme kaikki tasavertaisia äitimaan lapsia.
Äitiys ja vanhemmuus yleensäkin on ennen kaikkea huolehtivaa läsnäoloa, ihmisenä olemista toiselle ihmiselle. Vaikka elämä on hauraudessaan myös
sitkeä ja vahva, tarvitsee se matkallaan runsaasti huolenpito ja rakkautta, jolle syvällisimmät alkutahdit voi antaa äidinrakkauden pyyteetön läsnäolo. Siksi välittäminen, läsnäolo ja rakkaussuhteen luominen huomion kohteena oleviin olemisen aspekteihin kuuluvat varsinkin alkavan viikon teemoihin.
Äitienpäivää lähestyessä huomio elämänedellytykset antavan auringon ohella kääntyy elämän jatkuvuuden ylläpitämiseen. Juuri nyt saamme paljon ohjausta ja on tärkeää pystyä luottamaan omaan herkistyvään intuitioon. Millaiseen äidilliseen huolenpitoon tai asioiden haltuun ottamiseen meillä on mahdollisuus, tai jopa tarve viedä eteenpäin ja huolehtia kestävään kasvuun?
Terveisin maya-astrologi Esa Hyppönen
